Löysin tämän vuosia sitten kirjoittamani ajatuksen koiranäyttelyistä ja näyttelykoirista. Tarkoitus oli oikolukea, päivittää ja jäsentää ymmärrettävämpään muotoon. Enpä jaksa. Tuollaista tajunnanvirtaa on kirjoitettu joskus yön pimeinä tunteina, niin sellaisena sen pitää kelvata julkaistavaksikin. Ajatukset eivät todellakaan ole omiani taikka ainoa oikea tapa harrastaa/treenata näyttelykoiria. Mutta tällä näkemyksellä itse opetan. Händlerihän en edes ole, En juurikaan koiraa osaa esittää. Ainoastaan valistaa muita, miten tekisin jos omiani treenaisin;)

Mietteitä koiranäyttelyistä ja näyttelykoirista

 

On olemassa monia harrasteita mitä koiran kanssa voi touhuta. Toko tai ainakin tapakasvatus sekä peruskoulutus on joka koiran kanssa mahdollista. Agility hauskaa ja kuntoa kohottavaa toimintaa niin koiralle kuin omistajallekin. Lisäksi pk-lajit, pelastuskoiratoiminta, VEPEily tai vaikka verijälkitreenaus ovat kaikki omistajan ja koiran yhteisiä harrastuksia. Harrastuksen kuuluu olla motivoivaa ja hauskaa molemmalle osapuolelle, jopa silloin kun tähtäimet on korkeammalla kuin pelkkä ”harrastelu”. Ja näin lähes aina onkin.

 

Silti usein kuulee juuri koiranäyttelytoiminnasta kovin negatiivisia kommentteja:

-on lähes eläinrääkkäystä viedä koira sellaiseen ihmis- ja koiratungokseen.

-näyttelykoirat joutuvat kärsimään kaikesta puunauksesta ja kemikaaleista.

-näyttelykoirat olisivat mielummin sohvalla kuin toteuttamassa ihmisen pätemisentarvetta kehässä.

-suurinosa koirista näyttää onnettomilta kun niitä kiskotaan näissä missikisoissa pienessä kehässä.

-näyttelytoiminta vääristää jalostusta ja näyttelykoirat ovat jalostettu ihan aivottomiksi ”esineiksi”.

-jne jne jne.....

 

Minä en ajattele että omien koirien kohdalla asia olisi näin. Pidän tätäkin meidän yhteistä harrastusta samanlaisena hauskanpitona kuin vaikka tokoliikkeiden hiomista kentällä.

Mutta se ei silti tarkoita etteikö näissä väitteissä olisi perää. Ja onhan niissä. En sitten tiedä onko tällaiset kommentit tai spekulaatiot yleisempiä niiden rotujen kohdalla joilla ei tänäpäivänä ole muuta kuin seurakoiran status. Mutta siitä huolimatta tämä sama mielipide esiintyy myös esim. pk-rotujen keskuudessa. Mikä tähän sitten on mielestäni syynä?

 

Kaikkiin muihin harrastuksiin koiraa  aletaan valmentamaan jo pennusta, jos siis tähdätään alkumetreiltä jo johonkin lajiin. Ja jos sitten vaikka vasta myöhemmin havahdutaan että olisipa se Agility hauskaa, tähän lajiin tutustutaan ja koiran koulutus aloitetaan alkeista, sen iästä riippumatta. Tokoliikkeet opetellaan osissa, ei oleteta että esim. vapaana seuraaminen tehdään koiralle selväksi vartin aikana. Ei, ensin opetellaan perusasento, sivulletulot, seuraamiset muutaman askeleen verran, istumiset liikkeen loputtua, täyskäännökset, käännökset molempiin suuntiin, nopeuden vaihdot, kontakti ohjaajaan.... Tuossa tuli ainakin kahdeksan asiaa ja paljon jäi puuttumaan. Vasta kun nämä kaikki on opiskeltu ja sisäistetty aletaan eri liikkeitä liittää kokonaisuuksiksi. Ja Agilitykoiralle ei päivässä opeteta kaikkia esteitä?

 

Mutta miten toimitaan kun keksitään että voisihan sitä näyttelyisä käydä kokeilemassa tai kasvattaja kehuu koiraa kauniiksi ja ehdottaa näyttelyuran aloittamista?

Luultavasti otetaan selvää ne kaikki koukerot mitä ilmottautumiseen vaaditaan (näyttelylomake, ilmottautumistiedot).Ostetaan asianmukaiset näyttelyvaatteet, tehdään muistilista tarvittavista hakaneuloista, näyttelyhäkeistä, vesikupeista... Kasvattaja neuvoo ostamaan sopivan näyttelytaluttimen ja ehkä kertoo miten kehät kulkevat ja miten koiraa kuuluu seisottaa että myös tuomari näkee kuinka upea otus on kyseessä. Hehkutetaan kaikille tuttaville kuinka tästä nyt näyttelyura urkeaa ja ollaan ehkä opeteltu ulkoa muutama näyttelytermi. Tiedetään mitä tarkoittaa BIS ja VSP...

 

Sitten sinne näyttelypaikalle päästään ihan sekaisin jännityksestä. Mietitään miten noloa on jos ei osaakaan tai ymmärrä mitä tuomari tahtoo! Sitten kun se oma vuoro tulee, rynnätään kehään ja koitetaan parhaamme, että saadaan koira edes hetkeksi seisomaan aloillaan taikka kulkemaan edes kolme metriä ravia ilman että koira hyppii, loikkii, kiskoo hihnasta tai pureskelee ohjaajan lahjetta. Ja kun sieltä kehästä sitten tämän kaiken seikkailun jälkeen saadaan kritiikki koirasta sinisen nauhan kera, ollaan häpeissään kun koira ei kävellyt kauniisti, ei näyttänyt hampaitaan, oli kiinnostuneempi kanssakilpailijasta, ei kuunnellut ohjaajaa... Syy taisi olla sitten siinä koirassa. Ja kun arvostelussa lukee:”huono selkälinja, leveä edestä, huolimattomat liikkeet, epätyypillinen luonne...” tajutaan ettei se kasvattaja edes näe omien kasvattiensa virheitä ja ikinä ei enää näytelyyn tulla. Varsinkaan kun koirakin meni ihan ripulille ja stressasi kokoajan.

Tuosta kaoottisesta esimerkistä voi karkeasti laskea vähintään viisi eri ”liikettä” jotka koiralle olisi tullut opettaa (paloissa) ENNEN sinne kehään menoa!

Tajusitteko? Jotain unohtui, eikös?

 

Koiran silmin katsottuna tuo todellakin on ihan kaamea kokemus. Omistaja haisee stressiltä ja käyttäytyy hermostuneesti, koiraa nypitään taluttimesta, ihmiset ja toiset koirat ”käyvät iholle”, taas koiraa kiskotaan hihnasta tai vedetään johonkin suuntaan, hermostuneesti heilutellaan namia nenän edessä muttei annetakaan palkkaa, vieras setä tulee suoraan kiinni suupieliin taikka sinne toiseen päähän, meteliä, hermostunut omistaja, kieltoja, komentoja, naminhajua. Luulisi jo vahvempaakin pyörryttävän? Lopulta se koira luovuttaa, lakkaa reagoimasta, koska ei vaan ymmärrä mitä siltä halutaan. Ja taas on koulutettu yksi iloton ”esine” jota ne fiksuimpien lajien harrastajat voi sitten päivitellä.

 

Yksi perussyy kaikkeen tähän negatiiviseen mitä näyttelyihin liitetään:

Ihmiset kouluttavat ja treenaavat jopa vuosia koiriaan kaikkiin muihin kilpailulajeihin, mutta olettavat että näyttelykoiraksi vaan synnytään!

 

 

 

Miten sitten opetetaan koira näyttelyihin?

 

Kootaan palasista kokonaisuus kuten kaikissa muussakin lajissa.

 

Koska luultua yleisimmin se koira kuitenkin on omistajalleen jotain muuta kuin pelkkä näyttelyesine, ja sen kanssa  harrastellaan jo kaikkea muutakin, pitää muistaa että:

-näyttelyharjoituksissa ei käytetä samoja käskyjä kuin esim. TOKOssa. Meille nämä käskyt tarkoittavat ehkä samaa asiaa, mutta koiralle ei. Esim. Seuraa käsky tarkoittaa koiralle: ravaa mahdollisimman lähellä omistajan jalkaa, hyvällä katsekontaktilla ja istu heti kun omistaja pysähtyy ja pysy istumassa kunnes seuraava käsky tulee.

Näyttelyssä taas koiran liian tiivis kontaktiseuraaminen vääristää liikkeitä, eikä koiran koskaan kuulu istua kehässä.(ja jos se niin tekee, me ei suinkaan kehuta sitä vaan revitään taas hihnasta hermostuneena).

-Koiralla on erillinen näyttelytalutin. Koira oppii nopeasti erottamaan eri ”asusteet”, myös omansa. Näytelyissä ketju, tokossa panta, agissa valjaat tms.

Jo pelkät omistajan ”näyttelykengät” koira oppii yhdistämään tiettyyn käyttäytymiseen.

-Kun koiraa motivoidaan kehässä lelun avulla, se lelu on käytössä vaan näyttelytreeneissä taikka kehässä.

-Koiralla on eri käskyt liikkeelle lähtemiseen, pysähtymiseen, seisomiseen, hampaiden näyttämiseen...

-Myös näyttelykehässä koira palkataan oikeasta suorituksesta, eikä yritetä lahjoa sitä pysymään asennossa namin avulla.

-Kun näyttelyssä jokin kokonaisuus on suoritettu, koira vapautetaan!

- Koiraa EI NYPITÄ EIKÄ KISKOTA näyttelytaluttimesta.

 

Koiranäyttelyihin luodaan täysin eri kieli kuin tokotreeneihin, mehän vaadimmekin siltä eri asioita. Lähdetään liikkeellelähdöstä. Yleisin virhe on, kun tuomari käskee kehän liikkeelle; nyppäistään remistä ja lähdetään juoksemaan. Koira jää tässä auttamattomasti jälkeen ja kokee vaan turhaa nipistelyä kaulassaan.

Koiralle on hyvä opettaa jokin liikkeellelähtemistä osoittava merkki. Esim. taputtaa koiraa säkään taikka kädellä nostaa sitä leuasta ja samalla sanotaan vaikka:”mennään”. Koira sai siis merkin että nyt lähdetään. Se reagoi tähän ihan eritavalla kuin siihen kiskaisuun hihnasta. Koiraa myös kehutaan etenemisestä. Kehuminen on suhteutettava työskentelyn tempoon. ts. ei voida heiluttaa motivaatiopatukkaa koiran kuonon edessä jos samalla vaaditaan sen ravaavan tasaisesti. Kehu ei  saa olla sama kuin vapauttaminen.

Kun taas tuomari käskee kehän pysähtyä, me emme pysäytä koiraa hihnasta kiskaisemalla vaan tähänkin opetellaan oma käsky. Kun tuomari käskee, me kutsumme koiraa nimeltä, koira kääntyy kuuntelemaan, hiljentää vauhtiansa ja pysähtyminen näyttää luonnolliselta. Näin tuomarille jää koirasta miellyttävä kuva, sen liikkeet näyttävät treenatuilta ja yhteistyö esittäjän kanssa saumattomalta. Meillä on myös ilman hosumista aikaa asettaa koira seisomaan, tai mahdollistaa seisominen koiralle ilman että koiran huonoa asentoa pitää hermostuneesti alkaa korjailemaan.

Kun koiraa seisotetaan, ei siis ole tarkoitus syöttää sille namia jotta se pysyisi paikoillaan. Namin (tai lelun) tarkoitus on tuoda koiraan ryhtiä ja ilmettä. Koiran tulee kiinnostua namista mutta samalla maltilla odottaa palkkausta.

 

Tarkoitus on tehdä  kaikesta niin kivaa, ettei koiraa tässäkään harrastuksessa kiinnosta ulkopuoliset häiriöt vaan kontakti on ohjaajassa.

Niin näyttelytreeneissä kuin kehässäkin koira tulee vapauttaa kun liike on suoritettu. treeneissä tämä tehdään  jokaisen oikein suoritetun liikkeen jälkeen. Kehässä aina kun tuomari ei katso sinun koiraasi.

 

Mielikuvitusesimerkki näyttelykoirasta:

 

Omistaja A omistaa fyysisesti lähes virheettömän yksilön, A myös tietää tämän ja odotukset kehässä ovat sen mukaiset. Omsitaja A pitää koiraa kontrollissa näyttelytaluttimen avulla. Hihna on kireällä, ettei koira ryntäilisi pitkinpoikin. Tuomari käskee luokan liikkeelle, A nyppäisee koiran liikkeelle. Koira yrittää parhaansa pysyäkseen händlerin vauhdissa, händleri nyppii hihnasta jotta koiran pää pysyisi uljaassa asennossa. A nyppii joka kulmassa, jotta koira pysyisi myös käännöksissä mukana. Tuomari käskee pysähtymään, samalla hetkellä A kiskaisee koiran liikkeen pysähdyksiin ja sekunnissa asettelee jalat paikoilleen ja nostaa hihnalla koiran pään ylös. Koira seisoo tässä asennossa, hihna kireällä ja pää pystyssä. Händleri seuraa tuomarin etenemistä luokassa omalle kohdalleen ja kiristää hihnaa vielä hiukan, ettei koira vaan lähde liikkeelle. Vähän ennenkuin tuomari on kohdalla händleri vielä vie toisen kätensä koiran takamuksen taakse, ettei koira vaan pakita H-hetkellä. Ja juuri kun tuomari on kohdalla tämä ”patsas” väistää sivulle, istuu ja kuristautuu vasten hihnaa vääntäen päänsä sivuun. Händleri tekee kaiken mahdollisen jotta saisi koiran takaisin asentoon ja ehkä tuomari odottaa muutaman lisäsekunnin tämän takia (ehkä).

 

Omistaja B omistaa myös samanrotuisen koiran. Koira on hyvä rotunsa edustaja, mutta sillä on muutama silmiinpistävä rakenteellinen puute. Omistaja on kouluttanut koiransa kehäkäyttäytymiseen. Kun tuomari käskee luokan liikkeelle, händleri välittää tämän tiedon myös koiralleen. Händleri ilmoittaa koiralle jokaisen kulman ja vauhdinmuutoksen. Kun tuomari käskee luokan pysähtymään koira saa myös tiedon tästä. Koira esitetään vapaasti ja sen ryhti on iloisen ja toimintakykyisen koiran ryhti. Koira seuraa omistajaansa hyvällä kontaktilla, omistaja kehuu koiraansa. Händlerin liikkeet ovat rauhalliset, huomaamattomat ja tyylikkäät. Kun tuomari tulee lähemmäs koiran ryhti paranee eikä koira vilkuile tuomaria. Koiran ja esittäjän yhteistyö näyttää saumattomalta ja yleissilmäyksen jälkeen tuomarille ei päälimmäiseksi jää mieleen koiran rakenteelliset puutteet, vaan sen rydikkyys ja henkinen vahvuus.

 

Miksi näistä kahdesta, omistajan B koira voitti luokkansa vaikkei fyysisesti ollut A.n koiraa parempi? Miten koiran olemus vaikutti tuomariin? Miksi nämä kaksi koiraa reagoivat kehään/tuomariin täysin erilailla?

Miettikää itse. Vastaan ainoastaan Omistaja A.n koiran puolesta:

 

KoiraA. on tottunut joka viikonloppuisiin kehissä pyörimisiin. Silti se aina temppuilee kehässä ja viimeistään tuomarin läsnäollessa lakkaa tekemästä yhteistyötä händlerin kanssa.

Miten kuka tahansa omistaja  toimii kun koira ei kulje hihnassa tarkoituksen mukaisesti? (lenkillä, tokotreeneissä..) Omistaja herättää koiran nyppäämällä hihnasta. Koira oppii tämän tarkoittavan sanaa hiljennä/pysähdy. Koira A on koko ikänsä oppinut ”siviilissä” että hihnasta nyppäisy tarkoittaa SEIS/PYSÄHDY/HILJENNÄ! Mutta näyttelykehässä se taas tarkoittaakin: ETEENPÄIN; HILJENNÄ,MENNÄÄN, KÄÄNNÖS,VAUHTIA, STOP...!!!

Koira ei edelleenkään ymmärrä ihmiskielen synonyymejä saatikka että sama käsky tarkoittaa milloin mitäkin. Kun tämä koira A sitten ”hirtetään” hihnalla seisomaan, se ei tiedä tarkoittaako kiristynyt hihna SEIS vai ETEENPÄIN. Ja händleri kuorimittaa sitä enemmän koiraa mitä lähemmäksi tuomari tulee. Kun tuomari on kohdalla, koiran koko kroppa on äärimmilleen venytelty/pakotettu/estetty/nypitty hihnasta/kumaruttu ylle... Lopulta koira oppii jotakin näistä näyttelyvisiiteistä, se oppii että paine on aina kovimmillaan händlerin taholta, mitä lähempänä tuomari on. Ja se oppii tuomarin negatiivisena asiana ja tämä johtaa lopunviimein, yhteistyössä händlerin paniikinomaisen käytöksen kanssa lopputilanteeseen jossa koira hajoaa käsiin juuri kun tuomari on kohdalla. Koira koittaa kaikin keinoin väistää tuomaria, joka sille aiheuttaa kaiken tämän paineen.

 

Ihmisen epäloogiset signaalit sekoittavat koiran pään ja vaikeuttavat oppimista sekä saavat koiran yhdistämään vääriä asioita käskyihimme.

 

Koiran seisottaminen

 

Kun lähdetään miettimään miten koiran tulisi seistä näyttääkseen mahdollisimman tasapainoiselta, on meillä kaikilla mielikuva omasta koirastamme joka vapaana pihalla seisoo ryhdikkäänä ja samalla luonnollisena. Se on voinut hetki sitten hillua päättömästi pihalla, sitten se huomaa edessään tepastelevan mustarastaan. Mitä tekee koira? Pysähtyy ja lopettaa viuhumisen. Pysähtyy asentoon joka pistää meidät toivomaan että olisipa se kamera nyt kädessä! Koira seisoo ryhdikkäänä, säkä korkealla, raajat tasapainossa, ilme terävänä.

Näyttelykehässä on kolme asiaa joilla voidaan mahdollistaa edes osaa tästä kuvitellusta kuvasta.

1.     Tuomarilla on rajallinen aika nähdä sinun koirasi. Kun tuomari pyytää luokan pysähtymään on händlerillä 3 sekuntia aikaa ohjata koira seisomaan oikein. 3 sekuntia!

2.     On mahdotonta, että koira pysähtyessään seisoisi ”väärin” kaikilla neljällä jalallansa. Jos koiran kaikki neljä raajaa sen pysähtyessä ovat väärässä asennossa, koira tuskin on elinkykyinen, se tuskin pystyy edes liikkumaan oikein.

3.     Ilme. 3 sekunnin jalkojen asettelun jälkeen koirasta pitää motivoida se sama ilme, jolla se omalla pihalla tuijotti tuota rastasta. (ilme=koiran habitus/ryhti/olemus/ego/...)

 

Kun koira kehässä pysähtyy, esittäjällä tulee olla kyky nähdä koiran rakenne. Koira ei siis seiso väärin kaikilla jaloillaan. Esittäjän on löydettävä ne korjattavat raajat niisä kolmessa sekunnissa (jos oletetaan että kaikki raajat eivät voi olla väärin = max kolme raajaa tulee korjata).

Koiran asennon korjaaminen aloitetaan eturaajoista. Eturaajojen painona n 80% koiran ruumiinainosta. Etujalkojen jälkeen korjataan takajalat. Aina ensin tuomarin puoli. IKINÄ koiraa EI nostella vatsan alta asennon korjaamiseksi. (tämä näyttää hirveältä ja se aiheuttaa vain selkälinjan köyristymisen). Koiran jalkojen asentoa muuteltaessa ymmärretään raajan normaalit liikeradat. Ei liioitella, ei revitä, ei hermoilla. Mitä huomaamattomat meidän korjausliikkeet ovat, sen terveemmältä koiran rakenne tuoamrin silmissä näyttää. Koiran etujalkaa ei nosteta, sitä ei siirretä jalkaosasta, vaan lavasta.

Myöäs takajalan asentoa korjataan reidestä, ei kintereestä vetämällä taikka jalkaa nostamalla. Koiran raajoja voi siirtää sen ruumiinpainoa siirtämällö ko.kohdista.

Kun raajat ovat harmoonisesti omilla paikoillaan etsitään koiran ilme motivoimalla namilla/lelulla/omalla äänellä. Ei koskaan hihnasta päätä nostamalla!

 

Kun koira opetetaan etsimään asento täysin vapaasti, ilman fyysistä avustusta. Opetetaaan se erillisenä liikkeenä ja aina edestäpäin. (esittäjä seisoo koiran edessä ja koira itse siirtää raajojen painopistettä ohjaajan ruumiineleiden mukaan).

tämäkin tapa opetetaan pikkuhiljaa.

Asettelu ja vapaa seisominen kannattaa molemmat koiralle opettaa, itse opetan ensin tuon asettelun ja sitten vapaan seisomisen. tilanteesta riippuen koira sitten kykenee molempiin.

 

 

Tuomari ja koira

 

Tuomari on koiralle täysin vieras ihminen. Ihminen joka on päästettävä koiran reviirille, ihminen jolle vieraudestaan huolimatta on sallittava yksityisyyden rikkominen. Koira ei ymmärrä tätäkään syntymälahjana.

Yleensä me suojelemme koiriamme vierailta ihmisiltä. Opetamme lapset ettei saa silittää ennen luvan kysymistä. Kotona voi olla sääntöjä, että vieraat eivät saa kiinnittää epäilevään pentuun mitään huomioita ennenkuin ipana itse näyttää halun kontaktin hakemiseen. Mielestäni nämä ovat asioita joita kuuluukin tehdä. En todellakaan salli että ventovieraat käyvät minuun käsiksi, miksi siis koiraani? Ainoa vieras ihminen jonka sallin käyvän koiraani kysymättä ”käsiksi” on eläinlääkärimme. Ja siloinkin meitsin ihqu lääkäri tekee sen pennun ehdoilla. Eli kuinka luonnotonta pennulle onkaan kun se viedään näyttelyyn ja siellä en lauman kunkkuna suojelekaan sitä mitenkään tämän vieraan ”hyökkäykseltä”? Ja kun omistajana jätänkin sen selviytymään tästä tilanteesta ihan itsekseen, se kokeilee ensimmäiseksi sitä yleisintä keinoa eli pakenemista tilanteesta. Mitä teen minä, koirani tuki ja turva, laumani auktoriteetti? No kiristän hihnaa ja revin koiraani takaisin tilanteeseen. Ja tuomari tulee kahta kauheammin päälle, vahvemmin ottein. Ei koira tässä luonnottomassa tilanteessa kovin helposti päätä, että tehkää mitä haluatte, en välitä tästä toimintakaavan muutoksesta. Koira ei tiedä sitä minkä me tiedämme. Koira ei tiedä että tuomaria ei saa puhutella, tuomaria ei saa neuvoa. Koiramme ei tiedä että tuomarille ei voi sanoa:” odota hetki, että pentu tajuaa sinut harmittomaksi, odota että pentuni itse hakee kontaktia”.

Ei. Koiralle on opetettava pienestäpitäen, pienin harjoituksin mitä tuleman pitää sitten isompana. Opettakaa koiralle käsky kun katsotte sen hampaat. Opettakaa pikkuhiljaa, että myös naapuri voi sen tehdä, sisko, appiukko, ystävä. Ja sitten vasta joku ventovieras. Opettakaa positiivisesti, aina seuraa palkka kun pentu sietää noiden ventovieraiden lääppimistä. Meillä hampaiden katsomiseen on käsky:”Hampit”.

 

On tuomareita jotka ymmärtävät koiria, on tuomareita jotka eivät. On tuomareita jotka antavat koiralle mahdollisuuen jos näkevät siinä potentiaalisen ROP.n, on tuomareita jotka unohtavat tämän hyvän koiran jos esittäjä ei sitä osaa esittää.

On tuomareita jotka hakevat kokoa, on tuomareita jotka haluavat liikettä, tuomareita jotka kiinnittävät huomioita luonteeseen, tuomareita jotka eivät. On tuomareita ja on tuomareita. Kovakouraisia, arkoja, rauhallisia, pelottavia,  tiukkoja, hauskoja, persoonia, pitkiä, naisia, miehiä, lihavia, hermostuneita.....

Kaikkiin näihin tulisi koira totuttaa.

Lopunviimein me ollaan tuomarin tuomio hyväksytty jo siinä vaiheessa kun näyttelyilmo ollaan allekirjoitettu. Jos meidän koira ei tuomarille kelpaa, se on meidän tappio. Sen tappion riskiä voi pienentää opettamalla se näyttelyn tärkein osa, se meidän koira, käyttäytymään parhaalla mahdollisella tavalla. Ja lisäksi meidän itsekin pitää oppia käyttäytymään

 

Esittäjän kehäkäyttäytyminen

 

Esittäjä on oman koiransa/esittämiensä koirien ”mainos”. Esittäjän hyvä tai huono käyttäytyminen heijastuu koiraan, se heijastuu myös tuomarin käsitykseen esitettävästä koirasta ja meidän esittäjien käytös nähdään myös kehää seuraavien ihmisten silmin.

Lähes kaikkia koiran esittäjiä jännittää kehään meno. Mielestäni tämä on ihan normaalia. Jos harrastuksesta tulee rutiinia, tuntuuko se enää miltään? Jos ei jännitä, miten voi itseään tsempata parempaan tulokseen. Näyttelykehässä ei todellakaan riitä, että koira on lähes täydellinen. It’s takes two to Tango;).

Esittäjän ei kuulu olla kehässä keskipisteenä, esittäjän ei kuulu varastaa showta pääesiintyjätlä. Silti sitä esittäjää tarvitaan, ilman händleriä koiraakaan ei saada kehään. Tässä harrastuksessa, kuten niissä muissakin on ohjaajalla tärkeä rooli.

Esittäjän tulee tuntea koira jota esittää. On olemassa paljon ”ammattihändlereitä”, ja näitä näkyy Suomalaisissakin kehissä enenevisä määrin. Tyypillinen tällainen händleri on entinen Juniorhandler taikka rodun piirissä kauniisti ja menestyksellä koiriaan esittävä omistaja/kasvattaja. Useat ihmiset innolla pyytävät tätä henkilöä esittämään myös oman koiransa. Syynä että itseä jännittää ja koira vaistoaa sen ja siksi kehässä menee kaikki pilalle. Jos tällä handlerilla oikeasti on ammattitaitoa, kieltäytyy hän kauniisti koirasi esittämisestä. Ja syystä että, jollet tunne esitettävää koiraa eikä sinulla ole mahdollisuutta ennen kehää harjoitella kunnolla, se yhteistyö harjaantuneenkaan esittäjän kanssa ei toimi. Jos siis et itse halua esittää kouluttamatonta koiraasi, ei kukaan ammattitaitoinenkaan sitä tee. Ja vaikka koira olisi treenattukin, ammattihändleri ei kehään mene ilman koiraan tutustumista.

 

Paras siis esittää itse. Koira tuntee omistajansa. Kun opettelette yhdessä tämän harrastuksen salat on lopputuloskin paras mahdollinen.

Pientä mututietoa koskien ihan vaan esittäjää;

-Älä ylipukeudu. Jakkupuku Kv-näyttelyssä sisähallissa sopii ihan pk-rotuisenkin esittäjän päälle, mutta liian ylikorostunut pukeutuminen vie huomiota siitä tärkeimmästä.

- Liehuvat hameet voi jättää toisiin kekkereihin. Moniväriset ja levottomat kuviot vatteissa eivät sovi näyttelykehään.

-kengät ovat ehkä kaikkein tärkeimmät. hyvät, jo jalkaan muovautuneet, tukevapohjaiset ja ehdottomasti liukumattomasta materiaalista valmistetut pohjat.

-harmaa ja vihreä väri korostavat keltaisuutta turkissa. ja veikkaisin keltaista myöskin tähän kastiin. Punainen ja kirkkaansininen korostavat taas turkin valkoisuutta.

-Vaatetuksessa on hyvä huomioida toimiva tasku, johon voi namit piilottaa ja sieltä helposti ja huomaamattomasti myös kaivaa.

-Vaatetusen väri ei saa olla sama kuin koiran, jottei koiran ääriviivat ”häviä” vaatetukseen.

-Älä myöskään käytä vitivalkoista näyttelyhihnaa, se vaan korostaa oman koiran ei niin puhtaanvalkeata väriä. Luonnovalkoinen tai tomussa pyöritetty valkoinen on ok.

-Erityisesti englantilaiset tuomarit kunnioittavat myös esittäjän huoliteltua ulkonäköä.

-Tuomareista on vielä huomioitava se seikka, että he saattavat tulla maista joissa näyttelytoiminta on vielä enemmän showta kuin meillä. Kaikki siis merkitsee. Koira, koiran esittäminen, oma olemus.

 

Lisäksi esittäjän tulee huomioida muut kilpailijat. Onnittele AINA voittajaa, oli se häviö kuinka karvasta tahansa. Kohtele kanssakilpailijoita kunnioittavasti. Jos teet temppuja kehässä muiden esitäjien häiritsemiseksi, tee se taiten;) älä silti koskaan ole röyhkeä. Ja viimeksi, onnittele myös koiraasi, kiitä ja kehu. Se koira ei ymmärrä onko se kauniimpi tai rumempi kuin kaverinsa, se vaan tekee parhaansa oppimansa mukaan. Hyvä keino saada koiralle hyvä mieli kehästä, on aina  sen osuuden päätyttyä palkata se päästämällä häkkiin rauhoittumaan ja tarjoamalla vaikka possunkorva sinne pureskeltavaksi.

Tuomariakin tulee kunnioittaa, vaikka miten tuntuisi epämääräiseltä tuo tuomarointi. Tuomari tekee työtään oman näkemyksensä ja kokemuksensa mukaan. Kiitetään tuomaria koiramme arvioinnista, oli tulos mikä tahansa.

 

Rotumääritelmän merkitys;

-Opetelkaa koiranne rotumääritelmä. Koiran alkuperäinen käyttötarkoitus (vaikkei sitä enää olisikaan) on tärkeä ymmärtää samoin kuin rotutyypillinen luonne. Näitä täytyy kunnioittaa samoin kuin sitä yksityiskohtaisempaa selvitystä koiran rakenteesta. Kun tiedätte millainen rodun ihanneyksilö on, voitte ymmärtää oman koiranne viat ja puutteet. Yksikään koira ei ole täydellinen. Kun tiedät mikä koirassasi on ”vikana”, pystyt päättelemään miten voit tätä kohtaa koirastasi piilottaa esittäessäsi koiraa kehässä. Samoin kun tiedät mitkä osat koirassasi ovat hyviä, osaat tuoda nämä puolet korostuneesti esille.

 

lopuksi.

Jättäkää kireä pipo ja koiran kautta päteminen kotiinne. harrastakaa näyttelyitä mukavana koiran ja omistajan yhteisenä tapahtumana, tapahtumana jossa myös nähdään tuttuja ja ystäviä. Mutta sen minkä kehässä teette, tehkää se parhaalla mahdollisella tavalla. Näyttelyt eivät todellakaan ole enää pelkästään koiran arvioimista, vaikka se ehkä ylevä ajatus on aikoinaan ollutkin.

 

Koiranäyttelyt on allekirjoittaneelle harrastus. Koirat ovat perheessä pääsääntöisesti lemmikkejä, kumppaneita ja rakkaita perheenjäseniä. Koiranäytteltreenit samoin kuin näyttelyissä käymiset kuuluvat meidän perheen arkeen. samalla lailla siihen arkeen kuuluu  tottistreenit tai vaikka jäljen harrastaminen.

Turha silti luulla, että koirani olisivat viimeisenpäälle hiottuja taikka minä esittäjänä täysin oppinut. Kuten tokoliikkeissäkin, myös näyttelyharrastuksessa kehitytään kokoajan, ja aina koiran kykyjen mukaan.

 

Ninni Suhonen